Käsivarsia pakotti ja voimat tuntuivat loppuvat. Aallot vyöryivät kanootin keulan yli ja vettä syöksyi sisään nopeammin kuin ehdimme kauhoa pois. Samalla muistui mieleen edellinen kesä, kun istuimme Padasjoen Abc-huoltoaseman kahviossa. Saappaanvarren mittainen kaippari jutusteli Päijänteen tuulten arvaamattomuudesta. Olisi pitänyt sittenkin ottaa kaljaveikon puheet vakavasti.

Olimme lähteneet aikaisin aamulla matkaan Tampereelta yhdeksän henkilön voimin. Matkassa olivat Aurelie, Leo, Jari P, Jari J, Jaakko, Katharina, Johannes, Malgorzata ja Michael. Tarkoituksena oli viettää päivä Päijänteen kansallispuistossa. Reittisuunnitelmana oli meloa noin 18 km retki Padasjoen satamasta Kelventeelle, kansallispuiston pääsaarelle. Ensimmäiset vaikeudet kohdattiin jo välineistöä vuokratessa. Kajakkeja ei ollutkaan kuin kaksi ja täytyi tyytyä lisäksi kolmeen vaikeasti hallittavaan inkkarikajakkiin. Kenellekään ei ollut mainittavaa aikaisempaa kokemusta inkkareista, eikä opastusta saatu.

Lopulta pääsimme matkaan. Syksyn puremien lehtipuiden väriloisto oli upeimmillaan. Sää oli tyyni ja pilvetön. Ensimmäinen kilometri oli uuvuttavan hidas, kanootit pyörivät ympyrää kuin karusellissa. Inkkarikanootissa on aina kaksi melojaa. Molemmilla melojilla on oma roolinsa. Vasta tunnin sekoilun jälkeen hitaasti oivallettiin, että ainoastaan takana melova pystyy ohjailemaan kanoottia. Asian selvittyä retki alkoi sujua joutuisammin. Minä istuin edessä ja Aurelie ohjaili takana mallikkaasti. Olin aikaisemmin melonut useita kertoja kajakilla, mutta vaikka melonta lopulta sujuikin sopuisasti, tuntui matkanteko uuvuttavalta nopeisiin kajakkeihin verrattuna. Puolivälissä matkaa Kelventeelle ohitimme purjeveneen. Pariskunta noin neljän vuoden ikäisen lapsen kanssa vilkutti iloisesti toivottaen hyvää matkaa. Nuoresta iästä huolimatta lapsi näytti jo kokeneelta purjehtijalta. Enää tarvitsee oppia lukemaan ja kirjoittamaan sekä myymään itsensä työmarkkinoille.

Kelvenne on noin puolen kilometrin levyinen ja kahdeksan kilometriä pitkä harjusaari, jossa on kaksi pientä järveä ja erilaisia luonnonmuodostelmia, poukamia ja hiekkarantoja. Kesällä retkeilijät saattavat viettää saarella viikonkin eristyksissä sivistyksestä. Kaupparetki on vaivalloinen: ensin pitää soutaa tai meloa yhdeksän kilometriä ja kävellä kaksi. Pelkän suklaatuutin takia tuskin monta matkaa päivässä kannattaa tehdä.

Loppumatka Kelventeelle sujui vauhdikkaasti voimistuvan myötätuulen saattamana ja saavuimme saaren keskellä olevalle hiekkarannalle. Päivä kului mustikoita poimien ja retkeillen. Tuuli yltyi koko ajan lähennellen myrskyn rajoja. Lyhenevä päivä kuluu nopeasti syksyllä. Illan yllättessä myrsky ja pimeys voi jättää rannalle. Tämä oivallettiin, kun auringon laskiessa yritimme poistua saarelta vastatuuleen. Vaikka kuinka meloimme, ei eteenpäin päästy lainkaan vaan aallot heittivät meidät takaisin maalle monen metrin päähän rannasta. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäi meloa rantaa pitkin etelään sivutuulessa. Myös tämä vaihtoehto osoittautui työlääksi aaltojen paiskatessa melojat tavaroineen takaisin rannalle useita kertoja. Valtavin ponnistuksin puolentoista metrin aallokossa onnistuimme nahat käsistä polttaen ja vaatteet repeytyneinä raahaamaan kanootit hieman suojaisempaan paikkaan, josta suuntasimme jo pimeyden laskettua otsalamppujen valaistessa kohti Padasjokea.

Läheinen saari oli antanut suojaa pahimmalta tuulelta, mutta välittömästi ohitettuamme saaren kohtasimme suurimmat aallot. Käännyimme Aurelien kanssa katsomaan takana tulevia, mutta kaikki olivat kadonneet kuohuihin. Huoli ja vastuu muista matkaajista alkoi painaa, käsivarsia särki ja jalat olivat kadonneet. Aurelie huusi jotain takana, mutta sanat hukkuivat aaltojen pauhinaan. Molemmat ymmärsimme, että ainoa tapa päästä perille oli yhteistyö ja kanootin keulan pitäminen suoraan aaltoja kohden. Mieleen ei kuitenkaan tullut sellaista ajatusta, että emme pääsisi perille vaikka kanootti oli ajoittain vettä puolillaan.

Ponnisteluista huolimatta, eivät Padasjoen valot tuntuneet tulevan yhtään lähemmäksi. Jossain vaiheessa näimme vilahduksen kajakkikaksikosta noin puolen kilomerin päässä edessämme ja samalla ilmestyi Katharinan kajakkiyksikkö vierellemme. Tunsin lievää helpotusta, sillä näytti siltä, että osa matkaajista ainakin selviäisi reissusta.

Viiden tunnin ponnistelujen jälkeen Padasjoen valot olivat jo selvästi lähempänä ja tuulikin heikkeni rannan lähestyessä. Otsalappujen akut olivat kastuneet jossain vaiheessa ja jouduimme matkaamaan loppumatkan tähtien valossa. Aurelie päätti pitää vartin tauon ja heittäytyi kanootin pohjalle ihailemaan tähtimerta. Kilometrin päässä näkyi iso tuliroihu rannalla, suuntasimme sitä kohden. Koko ajan tähystelin puuttuvia inkkarikanootteja, mutta mitään ei näkynyt. Yritin hapuilla kännykkää soittaakseni, mutta en löytänyt. Käsien jäätymisen vuoksi en onnistunut saamaan lopulta edes reppua auki. Satamaan päästyä en tuntenut enää käsiä ja jalkoja. Vaatteet olivat riekaleina ja kädet verillä. Melontavälineiden vuokraaja, Matti nimeltään, oli päivystänyt huolestuneena rannalla jo kaksi tuntia ja samalla sytyttäen valtaisan kokon majakaksi.

Kajakit olivat jo rantautuneet tullessamme, mutta kahdesta inkkarikanootista emme nähneet vilaustakaan. Pari minuuttia laiturilla maattuani aloimme Matin kanssa valmistella kuumeisesti pelastusretkikuntaa kahden puuttuvan kanootin avuksi. Kesti 40 min, ennen kuin saimme moottoroidun kumiveneen toimintakuntoon. Vaikka toimimme nopeasti, aikaa tärvääntyi, koska veneen pumppaamiseen ja perämoottorin paikoilleen asettamiseen meni aikaa.

Ison moottorin tasainen hyrinä antoi turvallisuuden tunnetta kumiveneen valoheittäjän samalla pyyhkiessä järven selkää. Viimein näimme otsalamppujen valotuikkeita kahden saaren välissä. Sieltä löysimme puuttuvat sotilaat, jotka olivat hyväkuntoisia, mutta hieman uupuneita. He olisivat mielellään meloneet perille asti, mutta otimme heidät hinaukseen aikaa säästääksemme, olihan kello jo yksi yöllä.

Lopulta kaikki pääsivät kotiin väsyneenä, mutta yhtä kokemusta rikkaampana. Aikaisempina vuosina olin järjestänyt heinäkuussa kolme kajakkiretkeä onnistuneesti. Päijänteestä viisastuneena päätin, että melontaretkelle kannattaa lähteä vain keskikesällä, valoisaan ja lämpimään aikaan. Inkkarikanootit kannattaa unohtaa ja pysytellä isoissa ja tukevissa kajakeissa. On myös huolehdittava, että koko seurue pysyy yhdessä.

Teksti: Leo Sariovuori