Kahdeksan henkilöä starttasi aikaisin lauantaiaamuna Tampereelta ja Helsingistä kahdella autolla kohti Päijännettä. Sää oli erinomainen, kuten se on ollut lähes koko kesän. Padasjoen satamassa kaksi henkilöä lähti koittamaan onneaan kajakilla muun porukan ahtautuessa pienellä perämoottorilla varustettuun kumiveneeseen, jossa oli aivan liian vähän tilaa kuudelle kaipparille ja tavaroille. Veneen vuokraaja oli vaihtunut ja samalla luvattu iso kumivene oli vaihtunut pienempään. Veneretkestä tulikin varsinainen seikkailu sillä moottori sammui jo sadan metrin päässä rannasta. Yritimme tempoa konetta käyntiin rankkojen huutojen ja neuvojen saattamina, mutta mikään ei auttanut. Vene ajelehti tuulen painamana takaisin kohti lähtöpaikkaa ja lähistön ihmiset alkoivat kerääntyä rannalle katsomaan outoja matkalaisia. Seudun koiratkin lopettivat turpakärjät kerääntyen myöskin ihmettelemään kummajaisia. Puolen tunnin vääntämisen ja päivittelyn jälkeen syy matkan katkeamiseen selvisi: huolimaton omistaja oli unohtanut kiinnittää bensaletkun tankkiin.

Kun pääsimme lopulta liikkeelle, matka vasten aallokkoa sujui varsin reippaasti. Ongelman muodosti kuitenkin aaltojen mukana veneeseen virtaava vesi ja osa porukasta joutuikin äyskäröimään vettä henkensä kaupalla. Veneen keulassa aallonmurtajana sinnitellyt Jani suunnitteli hyppäävänsä uimaan, mutta hän totesi pian sen olevan tarpeetonta, sillä aaltojen antama vesisuihku vastasi hyvinkin kolmea kunnon uintiretkeä.

Tunnin läpimärkinä seilattuamme tulimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvaan kallioiseen, läpimitaltaan noin 400 m, olevaan saareen. Rantakivillä vaatteita kuivattaessamme selvisi, että kaksi matkapuhelinta oli kastunut käyttökelvottomaksi ja digikamerat oikuttelivat. Kalliosaarelta jatkoimme Päijänteen kansallispuistoon kuuluvaan, noin kahdeksan kilometrin pituiseen ja puolen kilomerin levyiseen Kelventeen saareen. Kelvenne on maamme suurin harjusaari ja sieltä löytyy hyviä hiekkarantoja, leirintäpaikkoja ja vaelluspolkuja ja siellä vierähtikin iltapäivä aivan huomaamatta.

Kansallispuiston tunnukseksi valittu selkälokki on suomalaisin lintulajimme. Selkälokeista valtaosa pesiikin maamme rajojen sisäpuolella. Valitettavasti tämä kaunis mustaselkäinen lokkilaji on vähentynyt sisävesissämme koko ajan. Päijänteen kansallispuiston alueella selkälokin kanta on kuitenkin pysynyt melko vakaana.

Osa retkeläisistä päätti kävellä kahdeksan kilometrin matkan saaren pohjoispäästä eteläpäähän osan porukasta jatkaessa sinne suoraan veneellä. Saaren eteläisimmän osan nimi on Kirkkosalmi ja sieltä iloiset keriläiset illalla yhtyivät kertoen päivän pärinät. Kahdeksan aikaan oli aika sanoa hyvästit ihanalle Kelventeelle ja suunnata takaisin kohti Padasjokea.. Matkassa oli kaksi Päiviä ja toinen heistä tarttui laivan ohjaimiin. Alkumatka menikin hyvin, mutta lähestyttäessä Padasjokea nousi kova tuuli, eikä vene tahtonut kovassa aallokossa ja ylilastissa totella ohjaimia lainkaan. Päivi yritti ohjata parhaansa mukaan kalpeana hiljaa yhden osallistujan samalla ryystäessä hilpeänä kaljaa. Lopulta saimme ohjattua veneen turvallisesti rantaan, jossa kajakkikaksikko jo kärsimättömästi odottikin ihmetellen viipymistämme.

Teksti: Leo Sariovuori

Iloinen kumiveneporukka…

Kuvassa vasemmalta Jaakko Manninen, Päivi Tiikkainen(Kapteeni), Leo Sariovuori, Päivi Tiihonen ja Francisco Rodriguez. Kuvasta puuttuu kuvan ottaja Jani Ilomäki.